Lähdimme vihdoin matkaan, mutta päädyimmekin koronakaranteeniin

Vuokrasopimuksemme Olbian marinaan loppui helmikuun viimeinen päivä. Tiedossa oli kuitenkin raikasta 25 m/s tuulta, joten päätimme odottaa sen yli. Kävin siis toimiston tyttöjen kanssa sopimassa, että saamme olla muutaman päivän pidempään. Itse tietenkin ymmärsin, että saamme hyvinä asiakkaina olla nämä parit hassut päivät kaupan päällisiksi ilmaiseksi. Totuus selvisi kuitenkin myöhemmin.

Viimeiset kävelyt Olbiassa.

Sähkövaivoja

Olin jo talvella huomannut, että kumpikaan aurinkopaneeli ei tuota mitään. Laiskana miehenä en asialle tietenkään mitään tehnyt, vaan jätin koko projektin viime tinkaan.

Katolla oleva iso paneeli korjaantui, kun vain suihkaisin WD nelikymppistä liittimiin ja kytkin uudestaan kiinni. Perässä oleva pikkupaneeli osoittautui hieman ongelmallisemmaksi. Kyseisen paneelin johto sai akkuhappokylvyn Norderdayn episodin yhteydessä ja on siitä saakka korrosoitunut pikkuhiljaa.

Koko pahuksen piuha pitäisi vaihtaa, mutta en ole muistanut sellaista tilata, eikä koko Olbiasta löydy riittävän paksua johtoa. Paksuin, minkä onnistuin löytämään, oli 0,75 mm2 paksu, joka on 50 W paneelille yli puolet liian ohkaista. Päädyin siis taas teippaamaan piuhan kasaan. Laskin muuten, että johto on paikkailtu viidestä eri kohtaa. Paljonkohan sekin aiheuttaa virtahäviötä? Onneksi matkassa on säkillinen abikoliittimiä, tinaa ja kolvi, sekä erinäisiä johdonpätkiä.

Tämä huonokuntoinen johto oli lisäksi jossain vaiheessa mennyt oikosulkuun ja hajottanut paneelin diodit. Kiireessä tilasin muutaman euron osan kalliilla pikatoimituksella ja paketin saapuessa tajusin tilanneeni vain yhden, vaikka tarvitsin kaksi. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, eli ei muuta kuin uutta tilausta uusine postimaksuineen.

Lopulta sain kuitenkin uudet diodit juotettua paikoilleen ja molemmat paneelit olivat taas toimintakunnossa.

Terttu löysi hassun simpukan.

Puhuttiinko tyhmästä päästä

Kytkiessäni paneeleita lataussäätimeen törkkäsin yhden piuhan epähuomiossa lämpötila-anturin liittimeen. Sehän meni tietenkin oikosulkuun ja ilman vastusta kuvitteli akun lämpötilan nousseen 70 asteeseen. Kyseinen säädin lopettaa lataamisen 55 asteen jälkeen, joten nyt säädin ei enää ladannut.

Tässä vaiheessa kävelin toimistoon anelemaan taas lisäpäivää. Lisäksi sain tietää, että jokainen satamassa viettämämme ylimääräinen päivä maksaa 20 euroa. Eli olimme jo 80 euroa velkaa. Tästä oli muodostumassa kallis projekti.

Loppupäivä menikin mukavasti kaljaa juodessa ja säädintä ihmetellessä. Sain mainioita neuvoja ystävältäni Ilkalta. Sain säätimen jopa muutamaksi tunniksi toimimaan resetoimalla sen muistin antamalla sille pienen 9,5 voltin sähköiskun. En olisi ilman Ilkan neuvoja ikinä älynnyt tätä tehdä. Lopulta juotin koko muistipiirin irti ja totesin, että nyt se ainakin on rikki ja tilasin uuden säätimen.

Lataussäätimen sisuskalut.

Tyhmä pää pelastuu

Vain muutaman päivän päästä (kiitos Amazon Prime) säädin oli saapunut ja olimme valmiit vaihtamaan paikkaa. Ilkeän satamapomon lähdettyä siestalle maksoin konttoritytöille ylimääräisestä oleskelustamme vain 60 euroa ja saimme vielä 20 euron pantin takaisin avaimesta. Hinnan olisi pitänyt olla 100 euroa, mutta konttoritytöt olivat ilmeisesti ymmärtäväisiä. Olinhan käynyt heitä viihdyttämässä pitkin talvea.

Siirryimme samantein Olbian kaupungin ilmaiseen laituriin. Olimme yli kolmen kuukauden oleskelun aikana kasvattaneet tukevat juuret Marina Di Olbiaan ja jännitti pahuksesti lähteä liikkeelle. Kaikki tuntui kuitenkin lyhyen mailin siirtymisen ajan toimivan.

Keskittyneenä ensimmäiset ajot kolmen kuukauden parkissa olon jälkeen.

Rakentelin vielä samana päivänä uuden säätimen paikalleen ja sehän alkoi lataamaan mukavalla 5-7.5 ampeerin tahdilla. Uuden säätimen mukana tuli muuten pieni vastuksellinen liitin, mikä piti kytkeä tähän lämpötila-anturin paikalle.

Luulen, että joku muukin on aiheuttanut laitteen hajoamisen oikosulkemalla lämpötila-anturin. Lisäksi siihen oli lisätty paljon kaipaamani taustavalo ja latausprofiili lithiumille. Ilkka osasi myös kertoa, että kyseisen palikan softa on päivitetty ja tuoton pitäisi olla parempi pienessä auringonpaisteessa.

Uusi säädin maksoi 90 euroa ja kyseessä on Epeverin 20 ampeerin MPPT säädin. Olen ollut siihen tyytyväinen, vaikka laite on markkinoiden halvin MPPT- säädin. Vanhan samanlaisen tilasin aikoinaan suoraan kiinasta ja taisi silloin mennä jopa tullinkin ohi. Hinta oli silloin 60 euron luokkaa.

Hirmuisesti sähköä taivaalta.

Poliisit kiusaa

Istuskelimme kannella ja nautimme kauniista kesäpäivästä, kun yhtäkkiä laiturilta kuuluu möreä ”Buon giorno!”. Kääntyessämme katsomaan oli siellä kolme isoa poliisisetää pyssyt vyöllä.

He olivat kaikki hyvin asiallisia ja ystävällisiä. Yksi heistä puhui jopa englantia. He halusivat vain nähdä kaikki meidän paperit. Se olikin ensimmäinen kerta sitten Saksan, kun papereita kysyttiin. Vähän tuli sanomista vanhentuneesta vakuutustodistuksesta, mutta näytin osuuspankin sivuilta asian olevan kunnossa, joka riitti poliiseille.

Poliisit halusivat nähdä myös veneen kuljettamiseen oikeuttavan todistuksen. No sellaistahan minulla ei ole, mutta esitin hyvin virallisen näköisen parikymppisenä hankkimani puolimatruusin pätevyyskirjan. Siihen poliisit olivat oikein tyytyväisiä. Onhan siinä leima ja kaikkea.

Poliisit kiusaavat.

Tarvitaanko maailmalla kaikenmaailman lupakirjoja?

Erinäisistä vaadittavista dokumenteista ei kannata hirveästi päätään vaivata. Tiedän, että kaiken maailman kursseilla painotetaan kansainvälisen huviveneilijän lupakirjan tärkeyttä. Totuus on kuitenkin se, että lähes mikä vaan lappu kelpaa. Tunnen jopa veneilijöitä, joilla vakuutustodistuksista lähtien kaikki dokumentit on itsetehtyjä. Kunhan ne vain näyttävät riittävän virallisilta.

Yleensä tarvittavan ”virallisen” todistuksen voi maailmalla myös ostaa käymättä yhtään mitään kurssia. Ongelmia toki saattaa tulla, jos jotain joskus sattuu ja käy ilmi, ettei vakuutusta taikka pätevyyttä oikeasti olekaan. Jälleen yksi hyvä syy lisää suosia ankkuroitumista satamien sijaan.

En siis tarkoita, että kurssit olisivat huonoja ja itse asiassa kannustan jokaista veneilijää käymään talvisin veneilykursseja. Valitettavasti esimerkiksi ICC, eli kansainvälinen huviveneilijän lupakirja on nykyään suomessa pahuksen kallis ja hankala hankkia. Tästä syystä en sellaista ole ikinä hankkinut, vaikka kaiken maailman kurssit olenkin käynyt.

Ensimmäinen yö kamiinan lämmössä ja öljylampun valossa.

Rajavartio kiusaa

Saimme viettää loppuillan rauhassa, mutta seuraavana päivänä tuli taas jonkun instanssin heppu juttusille. Koetin selittää, että kaikki tiedot otettiin jo eilen ylös. Se ei kuitenkaan riittänyt, vaan kyseisen laiturin käyttöön pitää pyytää lupa ja sitä varten hänkin olisi tarvinnut tietoja.

Asuimme samassa laiturissa marraskuussa kolme viikkoa ja kukaan ei tullut meitä silloin häiritsemään. Ilmeisesti ilmat olivat silloin liian kurjat, jopa viranomaisille.

Kaikki kiusaajamme olivat erittäin ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, mutta olimme muutenkin kyllästyneet laiturilla majailevien kalastajien kyttäilyyn, joten päätimme siirtyä ankkuriin.

Kyttäävät kalastajat.

Vuoden 2020 ensimmäinen purjehdus!

Ensimmäinen purjehdus oli hyvin tyypillinen Välimeren purjehdus. Välillä iso maininki kiusasi ja kevyessä kelissä purjehtimisesta ei tullut mitään, joten ajelimme koneella isopurje vain tukemassa. Välillä taas mentiin saarten suojissa mukavasti purjeilla.

Tästä se taas lähtee.

Lopulta jouduimme tuuppimaan koneella pikkukierroksilla eteenpäin, jotta saimme vauhtituulta. Näin saimme purjeiden ja koneen yhteisvoimin nopeudeksi mukavan 5,5 – 6 solmua, jolla kerkesimme juuri sopivasti auringon laskuksi ankkuripaikalle.

Siinä sitä kiidetään.

Spiaggia di Salineddan ankkuripaikka

Valintamme osoittautui lähes täydelliseksi. Vieressä oleva saari sekä matalikko estivät mainingin ja ankkuripaikka oli lähes peilityyni. Paikalla ei ollut ketään muuta, joten laskimme kaikki 50 metriä ketjua 5 metrin syvyydessä olevaan hiekkapohjaan. Olimme täydellisen tukevasti ankkurissa, kolossa joka antoi melkein 360 asteen suojan.

Suojainen ankkuripaikka

Ennustukset näyttivät, että seuraavana päivänä saattaisi olla tulossa ukkosmyrsky, joten heräsin neljältä tarkistamaan säätiedot ja tilanteen. Säätiedot näyttivät ikäviltä, joten päätimme heti auringon noustessa siirtyä läheiseen marinaan.

En epäillyt ettemmekö selviäisi helposti ankkurissakkin, mutta Italian satamien talvihinnat ovat hyvin halpoja, joten en näe syytä miksemme niitä hyödyntäisi.

Kukat kukkivat ja siitepölyallergia vaivaa.

Marina Di Puntaldia

Olimme seitsemän aikoihin aamusta nojailemassa polttoainelaituriin ja odottelemassa toimiston aukenemista. Yhdeksältä henkilökunta saapui paikalle ja saimme paikan. Hinta oli mukava 11 euroa vuorokaudelta. Kysyin mielenkiinnosta, paljonko hinta on sesonkina ja vastaus oli 90 euroa vuorokaudessa. Ensi kuussa hinnat kuulemma tuplaantuvat, eli yksi yö maksaisi meille 22 euroa. Tässä on yksi erinomainen syy päästä Kreikkaan viimeistään toukokuuksi.

Saapuminen Marina Di Puntaldiaan

Säätiedot lupailivat erinomaista keliä ja tunnelma oli korkealla. Kuvittelin, että saattaisimme päästä Sisiliaan jo ensi viikoksi. Siitähän ei olisi kuin kiven heitto Albaniaan ja Kreikkaan. Toisin kuitenkin kävi.

Koronavirus sulkee Italian

Seuraavana aamuna aamupuuroa syödessämme puhelimiimme alkoi tulvia viestejä ja uutisia. Ilmeisesti koko Italia oli laitettu kiinni ja karanteeniin. Tässä vaiheessa vilkaisin ulos ja huomasin koko sataman olevan tyhjä ihmisistä, eikä kaduillakaan näkynyt muutamaa autoa lukuunottamatta liikettä.

Sataman henkilökunta ei tullut enää ollenkaan töihin, eikä kukaan tullut informoimaan meitä tilanteesta. Olimme siis vain netin tietojen varassa, jotka olivat kaikki erilaisia riippuen mistä tietoa etsi.

Erinäisiltä purjehtijayhteisöistä saimme kuitenkin tiedon, että veneet eivät saa liikkua ja kaikkien tulee pysyä siellä, missä on. Harmillinen takaisku, koska olimme suunnitelleet suuntaavamme La Calettaan, koska siellä olisi kauppa, huoltsikka ja apteekki. Kaikkiin niihin meillä olisi asiaa.

Sataman vettä ei saa juoda, mutta eihän sitä saa Sardiniassa juuri missään, joten joimme silti.

Otimme riskin ja lähdimme matkaan

Päätimme, että ruoka ja viini loppuvat jos tähän jäämme, joten pitää vaihtaa paikkaa. Lähdimme aamuseitsemältä matkaan, emmekä edes vaivautuneet soittamaan La Caletan marinaan, koska tiesimme, ettei Italiassa kukaan herää niin aikaisin. Emme myöskään maksaneet Puntaldian marinaan kuin yhdestä yöstä, koska he eivät olleet paikalla kun yritin käydä toisen yön maksamassa. Lähetin jälkeenpäin sähköpostin ja sanoin maksavani, kunhan lähettävät laskun. Eivät lähettäneet.

Lyhyt 15 mailin purjehdus oli oikein mukava. Alkumatkasta tuulta ei ollut laisinkaan, mutta pääsimme viimeiset 6 mailia ajamaan tiukkaa kryssiä suoraan kohti La Calettaa. Aurinko paistoi, tuulta oli juuri sopivasti ja meri oli tasainen. Voi kunpa keli olisi aina tällainen.

Täydellistä purjehdusta.
Moottoripurjehtimista, eli normihommia Välimerellä.

Hazmat-pukuiset satamamiehet

Päästyämme La Calettaan pörräilimme satama-altaassa ja etsimme ilmaista kylänlaituria, josta olin netistä lukenut. Emme sitä kauan kerenneet etsimään, kun laiturilla olevat maskeihin, hanskoihin ja ties mihin kaikkiin suojavarusteisiin sonnustautuneet miehet huusivat meille ja ohjasivat laiturin ulkopuolelle parkkiin. He olivat hyvin tarkkoja, että emme saa poistua veneestä ja pitivät koko ajan usean metrin turvavälin.

Yritin jo vähän ärsyyntyneenä sanoa, että vaikka meillä on perässä Suomen lippu, emme ole tulossa ulkomailta. Olemme olleet Olbiassa viimeiset neljä kuukautta, joten varotoimet ovat turhia. Eipä se heitä kiinnostanut.

Karanteenissa

Saimme käskyn pysyä veneessä, emmekä saanut myöskään lähteä veneellä pois laiturista seuraavaan kahteen vuorokauteen. Saimme lapun, missä oli puhelinnumero, josta voisimme tilata ruokaa. Kahden vuorokauden kuluttua olisimme vapaat lähtemään tai siirtymään satamaan, jossa tulisimme olemaan kaksi viikkoa karanteenissa, saamatta tulla edes laiturille. Tässä kohtaa Terttu alkoi itkeä ja minä aloin kiroilla.

Meitä vaadittiin myös täyttämään pitkä lomake, joka oli tarkoitettu ulkomailta tulleille laivoille. Siinä kysyttiin muunmuassa kuinka monta ihmistä aluksella on kuollut ja kaikenlaista muuta hauskaa. Lisäksi kuulemma lääkäri oli tulossa ottamaan meistä verinäytteet.

Total no. of deaths.

Ystävämme internet kertoi, että useat Sisilian ja Sardinian satamat eivät enää ota veneitä edes vastaan ja veneet eivät myöskään saa poistua Italiasta. Eli voisimme lähteä, mutta saattaisimme joutua killumaan ankkurissa ainakin seuraavat kolme viikkoa. Pohdimme vakavasti ostavamme paljon ruokaa ja painumista viereiseen La Maddalenan saaristoon ankkuriin loppuelämäksemme.

Tuomas karanteenissa

Mitäs hittoa tässä sitten tekisi?

Meillä ei ollut mitään vastaan viettää La Caletassa seuraavaa kolmea viikkoa, mutta kahden viikon venevankeus ei oikein houkuttanut. Kunhan nyt kauppaan, vessaan ja suihkuun pääsisi. Olisihan se kiva päästä kävelemäänkin, vaikka vain laitureita pitkin. Eihän Italiassa tällä hetkellä mikään paikka ole auki, eikä täällä kukaan muukaan voi purjehtia, saati nauttia elämästään, joten matkan jatkaminen tässä kohtaa olisi aivan turhaa ja itse asiassa mahdotonta.

Loppupäivän vietin fendareita säädellen ja sähköposteja kirjotellen. Alma hakkasi kovasti kamalaan betonilaituriin mihin meidät pakotettiin. Päätin, että jos aallot kasvavat yhtään suuremmiksi vaihdamme paikkaa tai lähdemme pois, sanoivat viranomaiset mitä tahansa. En silti halua upottaa Almaa. Onneksi keli kuitenkin rauhottui.

Terttu karanteenissa

La Calettassa on yllättävän voimakas vuorovesi. Huomasin sen, koska pimeän tultua olimme laskeutuneet niin alas, että nojasimme laituriin vain kaiteilla. Aamulla laituri oli taas mukavasti runkoa vasten. Olin jo matkalla huomannut, että vene kulkee noin puoli solmua hitaammin mitä kyseisissä olosuhteissa pitäisi, ja epäilinkin jotain vuorovesivirtausta.

Lähetin sähköpostia Olbian Marinaan ja pyysin heitä varmistamaan, että olemme olleet täällä koko talven. Valitettavasti he olivat sulkeneet ovensa, eivätkä vastanneet posteihin. Lähetin viestiä myös Puntaldian ja Arbataxin marinaan. Puntaldia toivotti meidät tervetulleiksi, eikä heitä kiinnostanut lainkaan mikään meidän karanteeniin laittaminen. Arbatax oli laittanut lapun luukulle koronasta riippumattomista syistä.

Lähetin vielä La Calettan marinalle pitkän viestin, jossa kerroin kuinka voin todistaa meidän olleen viimeiset neljä kuukautta Sardiniassa ja näin ollen meidän karanteenin laittaminen on kohtuuton vaatimus. Liitin mukaan läjän dokumentteja. Lähetin samankaltaisen viestin paikallisen rajavartioston toimistoon ja lisäksi sanoin toimittavani tarvittaessa lokikirjan kopion. Lisäksi kerroin molemmille tahoille, miten eri satamat ovat kertoneet heidän toimintaperiaatteistaan. Täällähän kukaan ei tunnu tietävän mistään mitään. Rajavartioston kaveri kävi meitä illalla morjestamassa, mutta hän ei osannut vastata kysymyksiini ja lähti vain hämmentyneenä pois paikalta.

Vaihdoin aikani kuluksi vaihteistoöljyt. Melko puhtaita olivat.

Asiat ratkeaa

Sähköpostini olivat ilmeisesti toimineet, koska seuraavan aamuna neljä sataman henkilökunnan jäsentä (joukossa on voimaa) tuli kertomaan, että voimme siirtyä satamaan, emmekä joudu karanteeniin. Liikkumisemme on toki rajoitettu, mutta se koskee täällä ihan kaikkia. Satama on edullinen ja kolme viikon oleskelusta köyhdymme vain 139 euroa. Puntaldia olisi maksanut lähes 300 euroa.

Käydessämme kaupassa tai muilla asioilla täytyy meillä aina olla joka kertaa varten erillinen lupalappu mukana. Kävimme vielä samana päivänä kaupassa ja kokemus oli, kuin vähintään pankkiryöstöä olisi tekemässä.

Kaikki mielenkiintoiset paikat oli sulkenut ovansa koronakaranteenin vuoksi.

Pienessä kylässä juorut suomalaisesta veneestä olivat varmaan lähteneet liikkeelle, koska kaupassa meitä välteltiin kuin ruttoa. Kadut olivat aavemaisen tyhjiä, mutta saimme ostettua vähän tuoreksia ja lisää viiniä. Kotimatkalla poliisit pysäyttivät meidät, mutta esitin lupalapun ja passimme, joten saimme jatkaa matkaa ilman ongelmia.

Luulen, että seuraavat kolme viikkoa tulemme viettämään aika pitkälti veneessä ja laiturilla. Onpahan hyvää aikaa keskittyä kouluhommiin ja työntekoon. Toivotaan, että tilanne raukeaa kolmessa viikossa ja pääsemme jatkamaan matkaa.

Minäkin osallistuin vessapaperihurmokseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s